”Miksi kirkko tekee (tai ei tee) näin?” Julkisessa keskustelussa kuuluu aina uudelleen sama, usein tuohtunut kysymys. Suomen evankelis-luterilainen kirkko on vieras taho tuolla jossain, ja se tekee vääriä asioita.
Tässä ajatuksessa on jotakin perusteellisesti pielessä. Kolme neljästä suomalaisesta kuuluu kirkkoon, joten kirkko kuuluu meille. Tarkemmin sanottuna kirkko olemme me, niinpä odotukset kirkon suhteen pitäisi virittää peilin edessä.
Odotuksemme kirkkoa kohtaan asettuvat helposti jonnekin Punaisen Ristin ja sosiaaliviraston välille. Seurakunta voi auttaa, kun menee henkisesti huonosti. Joskus myös, kun menee aineellisesti huonosti. Ja bonuksena ovat ne kauniit seremoniat ja alttaritaulut. Kirkollisvero taas vertautuu vakuutusmaksuun: sillä saa tietyt palvelut kasteesta hautaukseen sekä huolenpidon tuonpuoleisessa.
Kaikki tämä on tärkeää, mutta minulle se ei riitä. Jos tyydymme vain passiiviseen maksavan jäsenen asemaan, seurakunta näivettyy. Kirkko on ja sen pitää olla enemmän, elävä yhteisö, jossa voimme tukea toisiamme taivastiellä.
Yhdysvaltain presidentti John F. Kennedy sanoi aikanaan virkaanastujaispuheessaan: ”Älä kysy, mitä maasi voi tehdä eteesi. Kysy, mitä voit tehdä maasi eteen.” Nyt seurakuntavaalien aikaan on hyvä kysyä, mitä me voisimme tehdä kirkkomme eteen.